Tänään aamulla kahdeksalta pääsin poistumaan kotiin. Kotona odotti unet, jotka tulis todella tarpeeseen, jotta jaksan vääntää toisen 15 tuntisen yövuoron. Kuudesta eteenpäin.
Puolen päivän aikaan heräsin siihen, kun mies toi mulle kirjekuoren. Se oli se kauan odotettu kirje hallinto-oikeudesta, joka kertoisi, meneekö mun hylätystä oikasupyynnöstä tekemä valitus läpi.
Ei mennyt.
Mä en tiiä et mikä hauska pila tää nyt oli maailmankaikkeudelta, et just tänään saan paskoja uutisia. Olin väsynyt, tosi väsynyt, ja voitte kuvitella, että ton uutisen jälkeen ei heti maistunu uni. Olo on ollu koko illan about samanlainen, kun tänään aamulla töistä kotiin lähtiessäni. Ihan samalta tuntuis varmaan, vaikka en ois nukkunut ollenkaan.
Kaiken lisäks tänään on mun ja mun ihanan (tulevan) miehen 5-vuotispäivä. Kiitos, tää vuosipäivä tullaan muistamaan siitä, että sain kuulla, etten pääse opiskelemaan. Vieläkään.
Kaikista päivistä just tänään. Mä oon odottanu tota kirjettä vähän päälle puoli vuotta. Ja tänään se päättää saapua. Oon vihanen, pettynyt, häpeissäni, surullinen, katkera ja ties mitä muuta. Mä voin ihan rehellisesti sanoa, että olin ihan varma, että toi valitus menee läpi. Mä oon edelleen sitä mieltä, että tässä on tapahtunut nyt joku virhe. Tää ei voi mennä näin. Rehellisesti voin sanoa myös, että mun mielestä mulla olis ihan oikeesti ollut oikeus saada ainakin 2 pistettä lisää. Perustelut oli tosi hämmentävät, niistä tuli lähinnä sellanen olo, että jos kerran valintakoelautakunta saa arvostella kaiken miten haluaa, niin minkä takia kukaan ikinä valittais? No tietysti joo selkeistä laskuvirheistä tai muista vastaavista. Tuntuu silti siltä, että oon kokenut vääryyttä. Vihaan tätä katkeraa fiilistä.
Ens vuonna sit taas uus yritys.
Tää vaan pilas kaikki mun suunnitelmat. Ei olis tietenkään pitänyt suunnitella, mutta minkäs sitä itelleen mahtaa. Kesällä oisin hoitanu muutaman kesätentin, syksyllä saanu nykyiset opinnot päätökseen ja samalla tehny siinä joitain kursseja uudessa koulussa. Siinä oisin voinu sit opiskelujen ohessa pohtia äidiksi ryhtymistä. Ei me tästäkään oikeesti olla ees keskusteltu. Kunhan oon haaveillu.
Nyt kaikki siirtyy taas vuodella eteenpäin. Ahdistaa. Kaikki hokee aina, et hei, sähän oot vielä niin nuori et ei sulla oo mitään hätää. Se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että mä oon joka vuosi vanhempi ja joka vuosi mä kaipaan sitä, että pääsis päättämään opiskelut siltä alalta, jolla oikeesti haluaa työskennellä. Pääsis alottamaan työt, viettämään mukavaa perhe-elämää.
Kaikista eniten pelkään sitä, että jumitun nykysestä koulusta valmistuttuani johonkin työhön, josta en tykkää, mutta en myöskään ehdi tai jaksa käydä tätä hakuruljanssia taas kerran läpi.
Hävettää niin paljon se, että mä en oo saanut jo sitä opiskelupaikkaa. Hävettää, kun ajattelee niitä kaikkia, jotka siellä opiskelee. Yks niistä en oo minä. En ollut tarpeeks hyvä. Hävettää epäonnistua. Hävettää, että jouduin pettymään tän asian suhteen kolme kertaa tän hakuprosessin aikana. Hävettää, että kehtasin edes ajatella, että saisin lisää pisteitä.
Ei mulla muuta.
