Me

Hei taas tosi pitkästä aikaa ja pahoittelut tästä blogihiljaisuudesta! Kiireitä on piisannut töiden ja koulun kanssa ihan riittämiin ja nää kaks asiaa näyttäs tuovan kiireitä elämään läpi kesän ja syksynkin. Jossain välissä pitäis kai niitä häitäkin miettiä? Ehkä?

Ajattelin tässä nyt kuitenkin ajankuluksi yövuoroillessa kertoa meistä. Hääparista. Siitä, miten tää kaikki sai alkunsa.

Muistan ikuisesti sen, kun tapasin (tulevan) mieheni ensimmäistä kertaa. Mä olin ehkä 6v, mieheke 7v ja miehekkeellä oli niin awesome koira ettei tosikaan. Tai koiraa paremmin muistan semmosen sairaan makeen pallon, joka sillä koiralla oli. Tän jälkeen menikin sitten muutama hassu vuosi, ennen ku tapasin miehekkeen uudestaan. Toinen tapaaminen oli joskus vuonna nakki, olin ite ehkä sillon joku 14v. Eipä siinäkään sen kummempaa. Näiden tapaamisten välissä miehekkeestä oli tullut mun serkun ja veljen hyvä kaveri. Muutama vuosi taas eteenpäin. Siirryin yläasteelta lukioon vuonna 2006. Mulla oli lukiossa se oma tyttökaveriporukka, mutta jotenkin oli hirveen kiva aina hengailla abivuottaan viettävän veljen ja sen vuotta nuorempien kavereiden kanssa (porukkaan kuuluu siis serkkuni mun). Ajauduin yhä useemmin heidän seuraansa ja sinne mä vähän niinku jämähdin.

Siitä poikaporukasta tuli mulle aivan tavattoman läheinen ja tärkeä. Niiden kanssa oltiin koulussa ja vapaa-ajalla, siis lähestulkoon jatkuvasti. Mulla oli tässä vaiheessa vielä toiselta paikkakunnalta oleva poikaystävä, jonka kanssa ennätin seurustella sen kolmisen vuotta. Se parisuhde oli melko kivikkoinen, meillä oli tosi rajuja riitoja jne, mutta toi mun rakkaiden poikien ystävyys oli läsnä ihan koko ajan ja kaikessa. (Tulevan) miehen kanssa pystyin juttelemaan ihan mistä tahansa, siitä tuli vähitellen mun maailman paras kaveri. Erosin kökköpoikaystävästä 2008 alkuvuodesta. Jossain kekkereissä meidän porukan ulkopuolinen hemmo luuli, että minä ja (tuleva) mies ollaan pari. Sekös nauratti sillon, mutta samalla mun päässä naksahti - miksipäs ei? Muistan vielä, kun sillon yöllä yritin vähän vihjailla, että tulisitkos hei meille yöksi.. :D Eipä tullut. Ei se kuulemma tajunnut. Rupesin pyörittelemään meidän seurustelumahdollisuuksia vähän useammin päässäni.

Eräänä alkukevään iltana, tuhannen tuiterissa, keskustelin ties kenen kanssa tästä mua mietityttävästä asiasta - uskallanko mä ottaa sen riskin, että mun ja mun parhaan ystävän välit muuttuis ikuisiks ajoiks, jos menisin tuntemuksistani hänelle kertomaan. Jotenkin siinä sitten kaikki muut tuhannen tuiterissa olleet ihmiset sai mut uskomaan, että hirveen hyvä olis jos nyt vaan pistäisit hälle viestiä. Ja minä pistin. Aika monta. Onneks niitä viestejä ei oo enää tallessa, en tiiä kuinka monta prosenttia niistä sanoista on kirjotettu ilman kirjotusvirheitä. Eipä siinä, siitä se ajatus sitten lähti. Samana päivänä (tuleva) mies oli muuten saanut uuden autonsa tehtaalta. Oli vielä sanonut, että jos sillä ei irtoo naista ni sit ei millään...

Ja tässä sitä nyt ollaan. Yli 5 vuotta myöhemmin! Saman katon alla ollaan asuttu syksystä 2009, koira hankittiin keväällä 2010. Kihloihin 2010 loppuvuodesta. Naimisissakin me ollaan pian, voi vitsit miten siistiä! Meidän ystävyys ei mennyt pilalle mun tunnustuksen takia, se vaan syveni ja muuttui.. no, monipuolisemmaksi! :D Ja jos joku on kattonut joskus Scrubsia tai HIMYMia (ts HIMYMIITÄ, niinku me sanotaan), niin mun veli usein vertaa meitä Turkiin ja Carlaan sekä Marshalliin ja Lilyyn. En tiiä voisko parempia kohteliaisuuksia olla! Vaikka meidän onni (tai onnettomuus) ei tietenkään muille kuulu, on ihana välillä kuulla, että se rakkaus ja yhteenkuuluvuus ja kaikki ihanuus näkyy myös ulospäin. Edelleen, vaikka ei olla enää vastarakastuneita ja siitä huolimatta, että ollaan koettu välillä hyvinkin tyly arki yhdessä.

Ei jukra, mä oon löytänyt mulle täydellisen kumppanin. Ja mikä parasta, me ei pidetä sitä millään lailla itsestäänselvyytenä. Joo, välillä tietysti unohtaa, että toinen on täysin erillinen ihminen eikä sen ajatuksia voi koskaan varmasti tietää. Kuitenkin me muistetaan (lähes) päivittäin ajatella sitä, kuinka onnekkaita me ollaan.